Kurkistus

...siihen kuuluisaan kartanoon, jota eräskin bloggari jumaloi. 

Haaksirikko

Tiedän olevani vanhenemaan päin. Numerot kertovat karua kieltään, vaikka mieleltäni roikun usein jossain varhaislapsuuden ja myöhäisteini-iän välissä. Vanhenemisen merkkejä on kuitenkin ilmestynyt  pikkuhiljaa ajatusmaailmaanikin kuin varkain. 

Mökkeily tuntuu paatuneesta kaupunkilaiskakarasta nykyään mukavalta ajanvietteeltä, tuore pulla maistuu paremmalta kuin pussillinen irtokarkkeja ja ystävien kanssa pohditaan lisääntymisen syvintä merkitystä. Jollekin toiselle pulla on tietysti maistunut jo pienestä pitäen, mutta minä pidin sitä ennen aikuisille suunnattuna herkkuna. Kahvipöydässämme oli yleensä keksejä lapsille ja pullaa aikuisille. Niin minä asian näin, kunnes astuin aikuisuuden kynnykselle. Syön tietysti edelleenkin jokaisen eteeni osuvan keksin, mutta nyt olen jo vuosikausia ahtanut pullatkin perään.

Mökkeily on sen sijaan tänä vuonna alkanut kehnolla tavalla. Unohdimme hyödyllisiä vempaimia kymmenien kilometrien päähän ja jouduimme niin sanottuun haaksirikkoon, mutta voi kuinka se pulla maistui hyvältä lämpimällä terassilla. Mutta mökkeilyn paras puolihan on juuri - mikäs muukaan kuin - syöminen.

Oppia ikä kaikki

Olen oppinut tällä viikolla muutamia asioita. Ensinnäkin sen, että olen surkea koripallokoutsi (vaikka olisihan minun se pitänyt tiedostaa jo aiemmin, sillä olen pelaajanakin täysin kelvoton). 

Toiseksi olen oppinut sen että jos mieleni halajaa triplasuklaamegahippumuffinsseja, turha minun on yrittää olla trendikäs ja terveellisempää elämää viettävä ruismuffinssien syöjä. Tätäkin tyhmempää on valita kahvilassa juomakseen kaikkien viileiden tyyppien tapaan chailatten, jos jo pelkkä ajatus teen ja maidon sekoittamisesta epäilyttää ostohetkellä. Opetus kahvilareissullani oli siis tämä: syö mitä olet. Olen triplasuklaamuffinssien, megahyperhamppareiden ja hiilihappojuomien ystävä, siis ihan masameikäläinen, turha kai tässä on muuta väittää. 

Kolmannen opetukseni sain, kun hyppäsin työpäivän uuvuttamana ensimmäiseen bussiin, joka ohitseni kulki. Bussin numero näytti jo kaukaa oudolta, mutta ajattelin, että tokihan kaikki bussit keskustaan päin ajaa. Huitoessani bussia pysähtymään ymmärsin terävän näköni ansiosta, ettei bussi ehkä menisikään kaupungin keskustaan, mutta hitaan älyni vuoksi otin bussikorttini esille ja leimasin itseni matkustajaksi.

Olin yllättäen bussin ainoa matkustaja ja mieleeni ehtikin juolahtaa kaikenlaisia kaappaustrillereitä, kunnes bussi pysähtyi vastaanottamaan seuraavaa matkustajaa. Toisin kuin minä, kirkasälyinen parikymppinen, tajusi seitsemänkymppinen nainen kysyä, (apua, voiko niinkin tehdä!?) mihin päin tämä mysteeribussi oli matkalla. Nainen ei huolinut kyytiä. Jatkoin siis tyynesti matkustamista yksin, sillä enhän tietenkään voinut jäädä heti pois, olisihan se tarkoittanut sitä, että olisin paljastanut nousseeni väärään bussiin. Bussikuskihan olisi vallan nauranut minulle, ja minä olisin menettänyt kasvoni kaikkien kaupungin bussikuskien silmissä! 

Ja niin minä kiidin motaria pitkin kohti kauempaa periferiaa ainoana matkustajana. Painoin toki pysähdysnappia säädyllisen ajan päästä, mutta valtateiden varsilla pysäkkejä ei juuri näkynyt. Tämä huikean jännittävä tarina päättyi kuitenkin onnellisesti ja minä pääsin lopulta kotiin. Ja tarinan opetuksenahan oli: kysy, jos jokin asia ihmetyttää. 

Kuvat eivät sinänsä liity mihinkään tiettyyn opetukseen. Paitsi tietysti siihen, että muffinssit ja munkit ovat hyviä. Sitä ei kai nyt erikseen tarvitse kenellekään opettaa.

Heliumpallo

Odotin vappuhampurilaistani ravintelin pöydässä, kun kaiuttimista kajahti Janetin heleä ääni vakuuttaen, että the best things in life are free. Ajattelin, että pyh niin varmaan. Maksoin juuri syödäkseni yhden parhaista hamppareista, mitä eteeni on ikinä tuotu. Aiemmin olin vetäissyt ylihinnoitellun jäätelötuutin, tosin sen maksoi joku muu kuin minä, ja jäätelö oli niin hyvää, että kyllä siitä sietikin maksaa. Mieltäni kutkuttelivat myös torilla leijailevat vappupallot, joiden arvelin maksavan maltaita eikä minulla ollut maltaita! Kivat sulle, Janet!

Sitten kävelin torille ja ostin vappupallon. Eikä se maksanut maltaita ja kaiken kukkuraksi tulin ostoksestani ylionnelliseksi. Kävelin toverin kanssa pitkän reitin kautta kotiin palloani heilutellen. Se oli parasta, vaikka ei ilmaista huvia. Heliumheppa käteeni kiinnitettynä aloin taas optimistiksi. Ilmaista tässä päivässä oli kuitenkin kaikki oleellinen. En pulittanut senttiäkään auringonpaisteesta enkä seuralaisistani.

Roska silmässä ja muuta mukavaa

Tämän päivän onneni olkoon Iholla-sarja ja mustikkapiirakkajäätelö, joka nautitaan isolla lusikalla. Miksi on niin, että makeat (ja siis kaikki hyvät) syötävät tarjoillaan aina pienen lusikan kanssa? Kamalan näköistä, kun iso ihminen lappaa pientä lusikkaa nanosekunnin välein suuhunsa kuin söisi viimeistä herkkuaan koko maailmassa. Minulle iso lusikka kiitos, jotta kerralla kulkeutuu isompi satsi suuhun. 

Lusikasta Ihoon. Olen pahasti koukussa (sana, jonka olen muuten jo toista kertaa tänään vahingossa kirjoittanut korvaten toisen koon ällällä...hmm..wonder why...eihän mua mikään rassaa ei).  Elämänmakuinen sarja täynnä kaunista musiikkia. Roska hyökkäsi taas silmään, kun loppubiisinä soi Carina Roundin Backseat.

Onnea on...

Tämän vuoden alkajaisiksi yritin lupailla itselleni etsiväni enemmmän positiivisia juttuja elämääni. Niistä pienistä asioista, ajattelin. Ne pienet asiat tuppaavat kuitenkin unohtumaan hyvin äkkiä. Siksipä aion ottaa tehtäväkseni kirjata niitä muistiin tänne.

Olen yleensä sitä sorttia, että suurimman osan päivästä pysyn iloisella mielellä, mutta ne muutamat harmaat päivät vievät minusta mehut hetkessä ja kaikki on sen jälkeen ihan mälsää. Helpoiten puhkun hyvää tuulta itseeni musiikilla. Tällä viikolla sitä ovat tarjoilleet monet uudet ja vanhat tuttavuudet. Koska niin se vaan on, että mikään ei piristä päivää yhtä tehokkaasti kuin parit jumppaliikkeitä muistuttavat tanssikuviot keittiön lattialla silloin, kun päätä kiristää ja maailma hyökkää päälle.

Hauki on kala, niin on ahvenkin

Minusta on sukeutunut oikea erämiesnainen. Jo toinen kerta kuukauden sisään pilkillä. Kalaonni ei ole valitettavasti suosinut, mutta siitäkin huolimatta olen ehkä alkanut ymmärtää kalamiehiä...no, vähän ainakin. Mikäs siinä on ollessa, kun aurinko paistaa ja järven jää hohtaa valkoisenaan lumesta. Ainoa asia, mihin keskittyy juuri siinä hetkessä on kohmeisien käsien kannattelema vapa. Mielen valtaa vain yksi ajatus: milloin vapa alkaa nykyä.